Saran Terveiset
Hei Onni-perheen ystävät!
Mie olen Sara. Valmistuin keväällä ylioppilaaksi ja päätin viettää välivuoteni aivan uudessa miljöössä; Suomen syksyn vaihdoin Nepalin sadekauteen ja viilenevään "talveen". Täällä vuorten keskellä aurinko laskee aikaisin, puoli kuuden aikaan huiput ovat ruusunpunaiset! Valoisan ajan olen saanut viettää mitä ihanimmassa paikassa, Onni-kodissa.
Ensikerran näin tämän upean sinivalkoisen rakennuksen tyhjillään lasten koulupäivän aikana ja rakastuin sen avaruuteen ja maalauksiin. Täällä on hyvät puitteet elää, muistan miten keittiö ja ruokavarasto olivat lämpimän kutsuvia. Vaikutti siltä, että täällä asuu tasapainoisia ja ahkeria ihmisiä. Viimein lapset saapuivat koulupuvuissaan, tervehtivät ja alkoivat harjata kenkiään. Seurasin heitä tallomassa pyykkejä ja lukemassa läksyjä kovaan ääneen. Ajattelin antaa heille aikaa tottua minuun, olinhan uusi jäsen heidän arjessaan. Pian Alina ja Kiran tulivat istumaan viereeni ja juttelemaan.
En tiennyt yhtään miten täällä suhtauduttaisiin hoidettaviin askareisiin ja miten iso apu olisi tarpeeksi. Aluksi siivosinkin itseni ja talon puhki pahentaen jet lagiani ja sain tietenkin mahani epäkuntoon. Alku oli heikko. Pikkuhiljaa tutustuin kuhunkin persoonaan ja loin oman identiteettini perheeseen. Ymmärsin, että en ole täällä palvelija vaan "auntie". Yhä enemmän jaoin askareita lasten kanssa ja huomasin että työskentely perustuu oma-aloitteisuuteen ja maalaisjärkeen. Perunoiden kuorimisesta tuli päivän piristys ja moppaamisesta rauhoittava aamurutiini.
Oli hyvin vaikeaa kuulla lasten menneisyyksistä. Uskomatonta oli, ettei monenkaan kohdalla mitään huomannut. Vaikka teini-ikä painaa, ei se ole yhtä uhmaava kuin kotimaassa. Lapsilla on todella vahvoja henkisiä voimavaroja, sen näkee jo siitä miten he luottavat uusiin ihmisiin. En ole kohdannut näin toimivaa yhteistyötä aikaisemmin. Erityisen tärkeä tekijä on sosiaalinen verkosto, jonka tukipylväitä olette te! Onnilaisten silmistä näkee, että he tietävät olevansa arvokkaita.
On juhlittu Onnin synttäreitä, käyty elokuvissa ja joka päivä pelattu Rummikubia. Erityisen ihanaa oli, kun Tuuli, Mira, Antti, Maria ja Sirpa tulivat käymään. Lapset odottivat tätä hartaasti. Se oli minullekin tärkeä viikko, jonka aikana upposin Onnin syliin ja liityin osaksi tätä näkymätöntä "sukua".
Kolme kuukauttani ovat nyt lopuillaan. Niiden aikana on syntynyt niin vahvoja siteitä, etten voi sanoa että lopetan nyt vapaaehtoistyöni ja palaan omaan elämääni. Tosin en kutsuisi itseäni enää vapaaehtoiseksi.
Toivon, että saan palata pian.
